Tuuli hipoo viljaa

On heinäkuun loppupuoli ja maisema on kypsyneen keltainen, pilvet peittävät taivaan.

Sydän kesä, Aila Meriluodon runo ikuisesta maasta.

Nyt vaiti.  Pääsi paina

mun povelleni vain.

Oi, olen ollut aina

jo ammoin hahmon sain,

vuosmiljoonia ennen

kuin sinä synnyitkään,

ja vuotten virran mennen

mä yhä, yhä jään.

Oi, mikä tieto.  Hiljaa.

Et saa nyt liikahtaa.

Vain tuuli hipoo viljaa,

puut pilviin kohoaa.

Oi sydänkesän hyvyys,

ja raskas voima sen.

Ja tajuntani syvyys:

oi olen ikuinen.

Sun päätäs käsin kosken,

ja hiljaa hymyilet.

Mä tapaan nuoren posken

- voi, mitään tiedä et.

Sä haihdut, kuplan lainen,

käyt, varjo, pimentoon.

Mä, kaikkitieto, nainen,

mä ikuisesti oon.

Vanhaa hirsiseinää ja haalistunutta punamultaa.  Ja häränhäntiä eli maitohorsmaa.  Lapsena, kun leikittiin kauppaa, sen lehdet olivat kaloja ja varsi makkaraa.

Menninkäinen

Suomalaisesta runoudesta ei taida helposti löytää hyväntuulisia runoja, tässä on kuitenkin yksi.  Helvi Juvosen runo Menninkäinen.

Käki kukkui itkua eilisen illan,

se kasteli vaalean niittyvillan.

Tänä aamuna poimin pisaran

ja hiekanjyvän ja rentukan

ja panin ne pussiin ja sidoin sen

ja lähdin metsään viheltäen.

Tien ristillä kumarsin päivää päin,

ja silloin sen näin:

Se istui vanhassa tuomipuussa

kaksi pientä valkoista hammasta suussa

ja nauroi vain, se nauroi vain

minut aivan tartuttain.

Mitä tekisin, jos näkisin sen menninkäisen puussa?  Juoksisin.

Salaperäinen talo

Melkein joka päivä kuljen tämän talon ohi ja aina tulee mieleen sama juttu - taloa kunnostettiin yksi kesä ja sitten kaikki jäi.  Miksi kukaan ei tule enää, minne he katosivat?

Viljapelto jatkuu taivaisiin.

Vuohenputki on kaunis valamonruusun kanssa.

Haapalapsukaisia tien varressa, alla jo  vähän vanhempia.  Rungossa on upeat värit.

Floran helmat ovat nyt vihreät, muuttuvat syksyllä keltaisiksi, talvella valkoisiksi.  Kevät aloittaa kaiken taas alusta.