Kaunis kyy ja paranvoi

Suuri syksy, Aale Tynnin runo

Kuinka on armas elää

syksyä suurta, loistavaa!

Uhkuu hämärä metsä

valoa ruskeaa.

Näin ei koskaan toiste

loimua latvat koivujen,

ei ole ilmojen loiste

yhtä jäätyvänsininen,

punerra pihlajapuuni

kristallimarjoin kiiltävin -

oi, minun kaunein kuuni

ei tule takaisin!

Taivaani verhoo illoin

pilvet kalpeanpunervat,

paistavat kauniin Lunan

hiukset vaaleat.

Hymyn hän kuulaan valaa

lävitse vaahteran oksien,

joista jo huomenna salaa

irtoo lehti punainen.

Oi, miten kankaalla kiitää

syksyn mahtava sivellin!

Oi, miten aikani liitää -

ei tule takaisin!

Viime viikolla kävelimme metsäpolkua, äkkiä edessämme oli kyy, kaunis, pitkä, ruskea mustakuvioinen kyy, tarrasin koululaista kädestä ja sihahdin, että siinä on käärme!  Koululainen säikähti tietysti ja kiljahti, että puriko se mua!  No, ei tietenkään, olihan välimatkaa sentään puolitoista metriä.  Jälkeenpäin harmitti, ettei sitten tullut otettua kuvaa siitä.  Lapsi ei muuten saanut mitään traumoja, kykki pian taas mättäillä ja haki syksyn viimeisiä mustikoita. 

Ja sitten nähtiin paranvoi kivellä (enkä tietysti huomannut kuvata sitäkään). Silloin sitä ihmeteltiin, eikä tiedetty mikä se oli, mutta tvstä tuli sopivasti ohjelmaa limasienistä ja siinähän näkyi kuvassa samanlainen keltainen klöntti.  Tänään kävin katsomassa oliko se vielä paikallaan, mutta ei ollut mitään jäljellä, vain musta jälki, Para oli kai hakenut voinsa pois.

Kurkiaurojen aikaa

Näinä päivinä voi elää suomalaista iskelmää.

"Punertaa marjat pihlajain kuin verta niillä ois, on kurkiaurat lentäneet jo yli pääni pois.  Mukaansa ei mua ottaaneet ne maihin kaukaisiin, saa siivettömät tyytyä maan kylmän kahleisiin ......"

Vanhan aseman puisto - joskus kauan sitten se oli pienelle tytölle ihmeellinen paikka.  Puistossa oli hiekkakäytäviä, kauniita kukkia ja pensaita, taisi olla syreenimajakin, isoissa betoniruukuissa istutuksia.  Nyt kaatuneita lehtikuusia ja villiintyneitä lupiineja, rakennusten rippeitä, ei enää taikaa. 

Syksyn aurinkoisin päivä

Siirtolohkare, Helvi Juvosen runo

Minä siirtolohkare

emokalliosta lohjennut

jään kauas kantama

jään jättämä

olen metsässä yksin,

olen outo.

En välitä, jos lapset leikkivät

ympärilläni,

en välitä, kun lumi

sataa selkääni.  Mutta

älkää veistäkö minua

sillä seison karhun näköisenä ja mietin.

En ole kylmä.  Minäkin olen lämmin,

kun aurinko paistaa.

Tänään taisi olla syksyn aurinkoisin päivä.  Voi kun saisimme nauttia tällaisista keleistä pitkään.

 Mutta ensi viikolle on luvattu sadetta.

Kellastuneet sananjalat kahisivat polun varrella.

Tämä raitajalkainen hämähäkki kiiruhti torstaina tiellä "pilleri" selässään.  

Maahisten aarteet

Elokuu, Viljo Kajavan runo

Kostea hämärä.  Mökkien ruuduissa verhot.

Pelloilla tuoksu rukiin painavan sadon.

Leinikön terät niinkuin nukkuvat perhot.

Ilta on.  Palaa keltainen lyhty madon.

Kolme, neljä vuotta sitten loppukesällä oli illalla kova ukkonen, satoi vettä ja salamoi.  Olin ulkona, tammen alla ruohossa näkyi kirkas valo.  Ensin luulin, että se oli pihavalon heijastus johonkin esineeseen.  Mutta sitten ymmärsin, että se oli kiiltomato.  Niitä näkee niin harvoin.  Olin edellisen kerran nähnyt sellaisen vuosia, vuosia sitten, kun istuimme nuorina tyttöinä hevoslaitumen laidalla myöhään.  Kun sitten lähdin kotiin, tienpenkalla kiilsi kaksi pistettä.  

On tarinoita siitä, että ihmiset kauan sitten näkivät aarteita pimeissä metsissä ja kun päivällä menivät tutkimaan paikkaa, kaikki olikin vain mutaa ja roskaa - ei rikkauksia.  Taisivat olla Maahisten aarteita.

Metsän vaalea tytär

Metsän vaalea tytär, Edith Södergranin runo

Eikö juuri eilen

metsän vaalea tytär viettänyt häitään,

ja kaikki iloinneet?

Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde,

hän oli salainen polku ja naurava pensas,

hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö.

Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi,

sillä hän oli metsän vaalea tytär:

hän oli lainannut käeltä soittimen

ja hän kulki soitellen järveltä järvelle.

Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,

ei ollut maan päällä yhtään onnetonta:

metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä,

hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet,

hän on kalpea ja herättää kaikki himot.

Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,

katsoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä

ja männyt niin ylpeinä jyrkänteillä

ja katajat niin iloisina päivänrinteiellä,

ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.

Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,

kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,

ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.

Eihän siitä kovin kauan ole, kun kesä alkoi, käet kukkuivat ahkerasti ja kukkia oli joka paikka tulvillaan. Metsän vaalea tytär vietti häitään.  

Hupsista - tämä kuva onkin jo tuttu.

Yksi ystäväni sanoi kerran, että hän ei olisi selvinnyt nuoruudessaan ilman Edith Södergranin runoja ja Rauli Badding Somerjoen lauluja.