On heinäkuun loppupuoli ja maisema on kypsyneen keltainen, pilvet peittävät taivaan.
Sydän kesä, Aila Meriluodon runo ikuisesta maasta.
Nyt vaiti. Pääsi paina
mun povelleni vain.
Oi, olen ollut aina
jo ammoin hahmon sain,
vuosmiljoonia ennen
kuin sinä synnyitkään,
ja vuotten virran mennen
mä yhä, yhä jään.
Oi, mikä tieto. Hiljaa.
Et saa nyt liikahtaa.
Vain tuuli hipoo viljaa,
puut pilviin kohoaa.
Oi sydänkesän hyvyys,
ja raskas voima sen.
Ja tajuntani syvyys:
oi olen ikuinen.
Sun päätäs käsin kosken,
ja hiljaa hymyilet.
Mä tapaan nuoren posken
- voi, mitään tiedä et.
Sä haihdut, kuplan lainen,
käyt, varjo, pimentoon.
Mä, kaikkitieto, nainen,
mä ikuisesti oon.
Vanhaa hirsiseinää ja haalistunutta punamultaa. Ja häränhäntiä eli maitohorsmaa. Lapsena, kun leikittiin kauppaa, sen lehdet olivat kaloja ja varsi makkaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti