Suuri syksy, Aale Tynnin runo
Kuinka on armas elää
syksyä suurta, loistavaa!
Uhkuu hämärä metsä
valoa ruskeaa.
Näin ei koskaan toiste
loimua latvat koivujen,
ei ole ilmojen loiste
yhtä jäätyvänsininen,
punerra pihlajapuuni
kristallimarjoin kiiltävin -
oi, minun kaunein kuuni
ei tule takaisin!
Taivaani verhoo illoin
pilvet kalpeanpunervat,
paistavat kauniin Lunan
hiukset vaaleat.
Hymyn hän kuulaan valaa
lävitse vaahteran oksien,
joista jo huomenna salaa
irtoo lehti punainen.
Oi, miten kankaalla kiitää
syksyn mahtava sivellin!
Oi, miten aikani liitää -
ei tule takaisin!
Viime viikolla kävelimme metsäpolkua, äkkiä edessämme oli kyy, kaunis, pitkä, ruskea mustakuvioinen kyy, tarrasin koululaista kädestä ja sihahdin, että siinä on käärme! Koululainen säikähti tietysti ja kiljahti, että puriko se mua! No, ei tietenkään, olihan välimatkaa sentään puolitoista metriä. Jälkeenpäin harmitti, ettei sitten tullut otettua kuvaa siitä. Lapsi ei muuten saanut mitään traumoja, kykki pian taas mättäillä ja haki syksyn viimeisiä mustikoita.
Ja sitten nähtiin paranvoi kivellä (enkä tietysti huomannut kuvata sitäkään). Silloin sitä ihmeteltiin, eikä tiedetty mikä se oli, mutta tvstä tuli sopivasti ohjelmaa limasienistä ja siinähän näkyi kuvassa samanlainen keltainen klöntti. Tänään kävin katsomassa oliko se vielä paikallaan, mutta ei ollut mitään jäljellä, vain musta jälki, Para oli kai hakenut voinsa pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti