Elokuu, Viljo Kajavan runo
Kostea hämärä. Mökkien ruuduissa verhot.
Pelloilla tuoksu rukiin painavan sadon.
Leinikön terät niinkuin nukkuvat perhot.
Ilta on. Palaa keltainen lyhty madon.
Kolme, neljä vuotta sitten loppukesällä oli illalla kova ukkonen, satoi vettä ja salamoi. Olin ulkona, tammen alla ruohossa näkyi kirkas valo. Ensin luulin, että se oli pihavalon heijastus johonkin esineeseen. Mutta sitten ymmärsin, että se oli kiiltomato. Niitä näkee niin harvoin. Olin edellisen kerran nähnyt sellaisen vuosia, vuosia sitten, kun istuimme nuorina tyttöinä hevoslaitumen laidalla myöhään. Kun sitten lähdin kotiin, tienpenkalla kiilsi kaksi pistettä.
On tarinoita siitä, että ihmiset kauan sitten näkivät aarteita pimeissä metsissä ja kun päivällä menivät tutkimaan paikkaa, kaikki olikin vain mutaa ja roskaa - ei rikkauksia. Taisivat olla Maahisten aarteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti