Syksyn tuhlarit

Syksy on ollut lämmin, kukkapenkissä kuunliljat alkoivat kasvaa uutta vartta ja harjaneilikat innostuivat kukkimaan uudelleen.  Mutta missä on mustarastaat? Aroniapensas on vielä marjoja täynnä......

Aale Tynnin runo, 

Mansikankukat

On värähtäen nousseet mansikat

syystaivaan alle hennoin, nuorin taimin.

Oi kukka myöhä! Päivä lyö sun laimin,

syys kohta murtaa kasvot vaaleat.

Jo tunnet, kuinka taivas kylmenee.

Kun marjaa varrot, tulvii ylitsesi

syyspilven raskas, murheenkylmä vesi.

Verisin huulin syksy suutelee.

Oi pieni tuhlari, sun ymmärrän.

Noin loiste. sädehtivä kuolemasta,

sydäntä kiehtoo myöskin, syksyn lasta,

suon hukkaan vuotaa suven lämpimän.

Jäänkirkkaan taivaan alla välkkyen

kun syksy kutsuu kullanruskein saroin,

uneni hento nousee, silmin aroin

valoa kuollettavaa seuraten.

Noin harha pauloo totta väkevämmin,

kimallus haaveen, sadun paiste lämmin,

unelma syksyinen.

Kaunis syyskuun iltapäivä.

Kuuletko, kun vilja kuiskaa?

Oiva Paloheimon runo loppukesästä.  Kuuletko kuinka vilja keinuu ja kuiskailee hiljaa?

Mietiskely elokuun iltana

Ei ole hiljaisempaa, väkevämpää mikään

kuin viljan kypsyminen yössä elokuun.

Maan rauhaa horjuta ei tuulet hetkeksikään,

ja vähän myrsky mahtaa meren uinailuun.

Käy tietään planeetat, kuut vartioivat öitään,

ja ilman keihäitä ja ilman pasuunaa

luo voima järkkymätön yhä ympäröitään,

saa maille aurinko ja sateet lankeaa.

Niin kiertää suvipäivät yli vainioiden.

Kun niiden aika täyttyy, kypsyy tähkät maan.

Kun täyttyy kierrosluvut taivaan planeetoiden,

niin jossain ihmeellinen vilja korjataan.

Vanha vilja-aitta on seissyt mäellään kymmeniä vuosia, jos ei kohta yli sata.  Kuka enää muistaa?  Viereen myöhemmin rakennettu kuivuri luhistuu varmasti ennen kuin tämä vanhus.

Hirren pinnat on kiharaisia, kaunista käsityötä.  Miten ennen tehtiin kaikki niin kauniisti, pienimmässäkin mökissä oli kauniit ikkunanpielet.  Ei tylsää yksitoikkoisuutta tai yletöntä koristelua niinkuin näkee nykyään.  Puusepällä oli aikaa katsoa ja harkita ja hyvä maku ja arvostus ja ylpeys omaa ammaattitaitoa kohtaan,  (eikä ollut sisustus yms lehtiä!)

Helinää pellon laidalla

Kukkia, kukkia, tuoksua, perhosia, kärpäsiä, paarmoja, ukkosia, hiveleviä tuulenhenkäyksiä - se on nyt KESÄ.  Nautitaan nyt, tälle viikolle on luvattu trooppisia öitä.  

Ruusut ovat todella kukkineet tänä vuonna, nyt valamonruusut vuorossa.

Kurjenkellot ovat komeita. 

Viljo Kajavan lämmin kesäruno,

Kuuntelitko sinisten kukkakellojen helinää

suvituulessa

vai kuuntelitko sydämesi ääniä.

Mitä kuuntelitkaan,

ihanampaa valon läikettä

en ole ihmisen kasvoilla nähnyt.

Seistessämme savisella polulla

jolle lankesi suvikukkien hymy

näimme yhtaikaa

taivaansinen ja siinä linnun

ja sitten liitelimme yhtaikaa taivaan sinessä.

Ja silloin tiesin

että kuuntelit meidän sydämmemme ääntä.

Pilviä voisin katsella vaikka kuinka kauan.

Aamulla ennen kahdeksaa.

Ruisrääkän taskukello

Heikki Klemantin runo

Metsän laulajaiset

Näin metsän halki viesti soi:

nyt laulajaiset on.

Ja soittimiaan soittajat

virittää kuntohon.

Ne raikuilee,

ne soittaa, riemuitsee,

ja viulut soi, ja huilut soi,

ja metsä vastailee.

On tiklivarpu lahjakas

ens viulun soittaja,

ja ystävänsä peipponen

säestää toisella.

Mut laulajatar satakiel`

nyt tenhoo laulullaan,

ja hamppuvarpu huilullaan

puhaltaa innoissaan.

Klarinettia rastas soittelee

ja korppi bassoa,

niin että metsä vapisee

sen synkkää soittoa.

On rummunlyöjä käkönen,

kas, kiuru lentelee

ja kaiken luonnon riemuksi

ilmoissa laulelee.

Ja tikka johtaa soittoa,

on vallan innoissaan.

Hän tahtia nyt tarkkaan lyö

pitkällä nokallaan.

Mut jänö kulkee kummissaan,

kun luonto laulaa soi,

nyt hyttysetkin surisee

ja metsä huminoi.

Niin korkea taivas........   Ruisrääkät ovat vetäneet taskukellojaan ahkerasti yötä päivää heinäpellossa ja pari kurkipoikaa riemuisevat, kun sadekuuro piiskaa peltoa.  Töyhtöhyypät kiertelevät pellon päällä, kun kulkee tiellä.  Että on ollutkin välillä kylmää.  Juhannuksena kintaat käsissä lenkillä!!!!  No aurinkokin joskus pilkahtaa sentään.

Tämä kesänä on juhannusruusut kukkineet (jo pitkään), pihat, talonvierukset, metsänreunat, pensasaidat pursuavat valkoisia kukkia.

Ja lupiinit rehottavat.

Kielotuoksua ilmassa

Onpa ollut aika kummallinen kevät.  Hirmuisen lämmintä, ihan hellettä ja sitten taas kylmää- ja nyt sitten alkoi taas lämmin kausi, taitaa vihdoin olla kesä.

Maakellarin vierestä kaadettiin kuusi ja karsittiin katolta kaikki pihlajan ja vaahteran alut ja nyt kielotkin pääsivät kasvuun.  Kukkia saan varrota vielä, ehkä ensi vuonna sitten....

Saima Harmajan kaunis runo kieloista.

Kieloniityllä

Uupuneena itkemään

silmäni kun suljin,

kieloniityn hämärään

heti silloin kuljin.

Viileässä keväässään

huojui lehvät päällä pään.

Kielohaassa kuljin.

Vihreästä hymyillen

valkokellot hohti,

ujosilmin kutsuen

kumartumaan kohti.

Ujosilmin hymyillen

painoi päänsä jokainen

lehteänsä kohti.

Säde kaikkein suloisin

vain voi päästä sinne,

kieloniityn varjoihin,

lehden alle, minne

kätki kukka kuultavin

tuoksun, josta kuitenkin

hymyy koko rinne.

Omenapuut pursuivat kukkiaan, nyt kaikki alkaa olla jo ohi.

Tuomien loistokin oli lyhyt, kuumuus lannisti ne hetkessä.

Jää murtuu

Auringon tuhatsoutulaivaa nousee talvenvirtaa, että onkin kaunista!  Kevät on esittänyt Hamlettia, että ollakko vai ei olla.  Nyt ollaan taas. Näimme tänään töyhtöhyypän entisellä pesäpellollaan ja kurkia puoliaurassa, viikon alussa joutsenet lentelivät pihan yli.  Tööt-tööt huusivat, kun lensivät molempiin suuntiin. Lintulaudan alla mustarastaat tappelevat omenanpaloista, jäävuorisalaatti ei kelpaa kenellekään.

Katri Valan runo,

Jääsilta

Löysit sillan talven yli,

hauraan jääköynnössillan.

Astu hiljaa, hiljaa.

Hopealehtimetsään

on kiirinyt ohut risahdus,

sillan salainen murtuma.

Tulit murheenraskain askelin

itkun painoa kantain.

Ei niin, ei niin.

Astu hiljaa, hiljaa,

voit päästä yli.

Kovin kotkansilmin

sydämin kyynelettömin, kevein

tähyä aamujen taakse

auringon tuhatsoutulaivaa,

kun se nousee talven virtaa

sytyttäen sillan, rannat

ihanaan paloon.

Metsän sarvipäinen henki.

Kesän morsian odottaa, se kuulee kurjet jo.

Helmet pisaroina

Pari viikkoa sitten oli vielä talvesta toivoa.  Voi, miten pieni pakkanen piristääkään!

Vaikka järvet jo alkavat sulaa, ehkä kevät tulee aikaisin  -Saima Harmajan hyytävä, jotenkin uhkaava runo, 

Jäätyvä järvi

Tänä yönä jäätyy järvi.

Vesi tuskin liikahtaa.

Kuun valkean paisteen alla

on kuolemanhiljaa maa.

Vain mykässä vartiossa

puut seisovat pimennossa,

puut pitkine varjoineen.

Ja kaukana koira haukkuu.

Se on hirveä koira, se haukkuu

sysimustaan pimeyteen.

- Tänä yönä jäätyy järvi.

Kuu pysähtynyt on.

Pidä kädestäni kiinni,

sinä Tajuamaton.

Pellon korret olivat pallukoiden koristamat.

Nyt on taas tämä villasukkailma.  Helmikuun helmet tippuvat pisaroina puiden oksilta ja talojen katoilta.  Ojat ovat täynnä vettä, pienet purot lorisevat yli teiden.  Ja viime yönä satoi vettä niin että se ohut lumihuntukin on sulanut, mutta juuri nyt AURINKO tirkistelee ihan hiukan.

Talvi nuuski nurkanpielet

Aurinko on taas hinattu taivaalle, loputon sade ja hämäryys loppui.

Seija Silvennoisen kaunis runo, joka sopii tähän hetkeen, päivään.

Talvi tuli

Talvi tuli valkein varpain,

huulin huurteisin.

Vilun viitta hartioilla,

hiuksin hileisin.

Peitti pellot nietoksin,

järvenselät jäällä.

Pupuperhe puikkelehtii

talviturkit päällä.

Talvi nuuski nurkanpielet,

puhalteli pihamaihin.

Kasvatteli kaikkialle

hyisen harmaan kaihin.

Ristiin rastiin pienet jäljet

hangen poikki kulki.

Kylmä ilma ulkosalla

melkein hengityksen sulki.

Talvi tuli valkein varpain,

huulin huurteisin.

Vilun viitta hartioilla

hiuksin hileisin.

Pakkasella paukutteli

tuiskutellen tiet tukki.

Hataroissa ikkunoissa

jäiset kukat kilvan kukki.

Lumikerros on ohut, metsäpolulla kävellessä hileet helisevät jaloissa.