Aila Meriluodon runo,
Viimeiset akvarellit
Kera loistavan syksyn hitaasti sammui pois
hänen paletistaan heleitten värien tuli.
Hän sieluunsa katsoi, ja oli kuin sielläkin ois
sama tihkuva päivä, mi ulkona usvaan suli.
Hän miettien maalasi maiseman ympärillään
ja maiseman sielussaan, ja säikähti hiukan,
kun enää välkkyvän kullan häivettäkään
ei eksynyt hiljaisuuteen tauluun niukan.
Hän maalasi vaahteranoksan kuivuneen
kuin tunnustellen: kalpean, särkyneen liekin.
Sydän jähmettyen hän paperin valkeuteen
tien maalas, - ja etäisyydetön oli tiekin.
Ja pieniä, kuolleita eläimiä niin:
päät retkottain, selällään, hän arkeille piirsi
ja viimeisen punatulkun untuviin
värin viime rippeet sisimmästään siirsi.
Ja luminen aamu saapui ja kaiken vei.
Ikivanhoin silmin, uupunein ja rammoin,
hän sieluunsa katsoi: ja muuta ollut ei
kuin valkoista, niinkuin valkeaa siementä ammoin
olis kylvetty sen tummaan uumeneen
ja nyt, kypsyyden päivänä, kantais se valkoista viljaa. -
Ja pöydällä vartovan paperin valkeuteen
hän katsoi, sen valmiiksi näki ja istui hiljaa.
Luonnon väripaletti on nyt niukka.
Hauenkuononojassa on riittänyt vettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti