Lämmintä joulua

Joulun maisema ei ole valkoinen, ei ole tähtitaivasta, ei jäniksenjälkiä hangella, ei kuurankukkia ikkunoissa.

Hentoinen lumivaippa suli pois.

Tuula Simolan jouluruno,

Enää en ole yön satuttama

huurteisten puiden hiljaisuudessa

kuulen joulun sydämessäni

kiire on poissa

tuikkivat tuhannet valot.

Ilo ja hartaus kaikkialla

sydämeni jouluyö.

Lämmintä Joulua kaikille!

Roudaton maa

Tänä vuonna vuodenajat ovat viipyneet ja venyneet.  Ensin talvi jatkui ja jatkui, kevättä tuskin huomasi kun kesä jo pyyhälsi paikalle ja kun syksyn piti alkaa kesä jökötti paikoillaan eikä luopunut paikastaan.  Nyt syksy jatkuu eikä talvea näy.

Syksyllä voi silmä levätä harmaissa maisemissa, odottaa taas uutta värejä pursuilevaa kesää, mutta ensin sitä on tunnelmallinen joulunaika ja pitkä talvi.

Aila Meriluodon kaunis runo,

Kaksi maljaa

Kukkaniityllä liike on laannut.

Enää ei tunne tuulien ajo.

Taivaanrannassa

viileni viipyvä kajo.

Taivas on niinkuin hopeamalja

rauhaa tulvillaan.

Olen vain kukkanen lähellä maata,

lehti ei kanna, ei irtoa juuri.

Taivas on ylläni

tajuamattoman suuri.

Sentään on ihanaa olla pieni,

olla kuin malja aivan pieni

rauhaa tulvillaan.

Tänään kävelylenkillä tehtiin pieni mutka Yukonin kanssa ja olikin mukava juttu, kun näimme pari kärppää (tai lumikkoa) nahistelemassa kannikossa.  Hetken ne juoksivat edestakaisin, sitten huomasivat meidät ja pujahtivat koloihinsa.

Pientaret pimeää tähkii

Voi tätä pimeyttä, sadetta, tuulta.  Mutta vain vähän yli neljäkymmentä päivää ja aurinko kääntää taas kasvot meihin päin - ei ollenkaa paljon.

Etteikö syksyn harmaudessa olisi mitään kaunista.

Einari Vuorelan kaunis runo, sanat rapisevat rummuttaen tasaisesti kuin syyssade katolla.

Kesä on kyliltä poissa,

surun sumuinen vilja

vain soutaa synkissä soissa,

pientaret pimeää tähkii,

hettehet huokuvat kuuraa,

katolle kasvaa,

kasvaa helisten kukkivaa kuuraa,

jäätyvät järvien rannat,

kipinöi kynnöksen multa,

kuutamon haileaan helmaan

lentää lehtien kulta.

Sininen hetki.

Metsä liekeissä

Kohmeiset tammenlehdet kasassa näyttävät palapelin paloilta, vaahteranlehdet rapisevat kuin aamiaismurot, haravointi on palkitsevaa työtä, - kaikki on hetken niin siistiä - kunnes seuraava tuulenpuuska varistaa uuden keltaisen kerroksen.

Kirjahyllystä löytyi Elvi Rajalan syysruno,

Koivut riisuvat repaleista pukuaan

Yöt kylmenevät.

Kesän kukat kuolevat pois.

Syystuuli ujeltaa lauluaan.

Riipii lehdet puista.

Villiviini pudottaa

tummanpunaiset lehtensä,

yksi kerrallaan,

kuin menneen kesän päivät.

Kesä kulkee ohi,

kuin ruskan kirjavoima värinauha.

Koivut riisuvat keltaista,

repaleista pukuaan.

Syksy maalaa tummin värein.

Pimeys hiipii portaille.

Valoisat kesäyöt vaihtuvat

kirkkaaksi tähtitaivaaksi.

Tummanruskeat sänkipellot

mustaksi kynnökseksi.

Luonto käy levolle.

Näkee unta uudesta keväästä.

Luodetuuli

riisuu koivut, vain valkeat rungot hohtavat valossa.

Appelsiininkeltaista

Pian sanomme syyskuulle hei, hei, ja otamme vastaan lokakuun.  Lehtipuut loistavat keltaisina, punaisina ja osa vielä vihreinä.  Nyt piti kaivaa jo sukat kenkiin ja kintaat käteen - kai se on nyt sitten syksy.

Mustat naakat istuivat puiden rungoilla (ja keskustelivat keskenään riitaisesti), mutta ehtivät häipyä kun sain kuvan aikaiseksi.

Saima Harmajan runo - syksy on asennekysymys.

Syysmetsässä

Oi loistoa syksyn metsän!  Oi kirkasta voimaa sen!

Ylt`ympäri ruskeat rungot läpi havujen vehreyden,

märät kiiltävät lehdet mullassa ja kostea sammalmaa,

-  en mitään maailmassa voi siten rakastaa.

Joka ainoan lehden kauneus koskee sydämeen,

joka mättään väliin silmäni jää kuin uuteen syvyyteen.

Ja havut hohtavat helmissään, ja haapa alaston

käsivartensa paljaat ja voimakkaat ylös tuuliin nostanut on.

Tätä tuoksua syksyn mullan!  Ei ole sen vahvempaa.

Puolukan punainen valtimoveri

 Tänä vuonna kesä on ollut pitkä.  Se on vetelehtinyt verkkaisesti, kiireettömänä käännellyt kylkeään eikä malttaisi vieläkään väistyä.  Emmekä tietysti pyydä lähtemään.  Syksy värjää puita keltaisiksi ja pudottaa lehdet maahan, että muistaisimme, että on jo syyskuu, pian lokakuu astuu kantapäille.  

Sumuisen aamun jälkeen aurinko lämmittää mukavasti.  Lupiiinit kasvattavat uusia kukkavarsia ja harakankellot ja pietaryrtit kukkivat tienvarsilla.

        Katri Valan syksyinen runo, kuka osaisi tämän paremmin sanoa.  

Metsä, maa ja taivas

täynnä syksyn epätoivoista ihanuutta.

Ilmassa mullan väsynyt hymy

ja huoùnta.

Taivaalla syysauringon

kylmä kirkkaus.

Tummanvihreissä puissa

loistaa verenkarvaisia läikkiä,

ja maasta vilahtaa

jonkun myöhästyneen kellokukan

arka, sininen katse

kellastuneiden lehtien lomasta.

Mäkien rinteillä helottaa puolukan,

myöhäisen hedelmän

punainen valtimoveri.

Taivas, kesällä kuin maahanlaskeutunut,

on vetäytynyt saavuttamattomiin.

Sen väri on tummentunut

kuin olisi se lempeinä, suvisina öinä

imenyt itseensä myriaadien kukanterien sinen.

Kaikki, kaikki ovat kadonneet

kesän täyteläiset hetket,

kukkivat päivät ja hymyilevät yöt.

                              

                                             

Kas, menninkäisen golf-pallo.

-  Virkkaan, värkkään verkkoa, sanoi hämähäkki.

Pitsiä pilvissä

Aroniapensaan marjat maistuvat mustarastaille - vanhempiensa mukana ruskeat poikaset.  Pian tulevat pahaääniset närhet, tänä vuonna tammissa on paljon terhoja.  

Pilvilautat ovat upeita, joskus ne tuntuvat jatkuvan maailman ääriin.

Helena Anhavan runo,

Tulevat äänettömin aavesiivin

ja mustarastas kilkuttaa koko tienoon hereille.

Katsovat oksalta kuin yösilmäiset kissat.

Pesivät vuodesta toiseen samoilla paikoilla,

parisiteet kestävät läpi elämän.

Heinäkuussa viettävät perhe-elämää,

istuvat kolmiomuodostelmana, puussaan kukin,

puhelevat lyhyin nopein repliikein

kuin leikkisivät Laiva on lastattu -leikkiä.

Elokuussa niiden ääni muuttuu

haikean kukkopillin ääneksi.

Puutarha elokuussa

Elokuun pimeät, lämpimät illat.  Yukon haukkuu tuijottaen puutarhaan - on turhaa yrittää nähdä mitään.  Ehkä siellä on siili tai peura tai naapurin kissa.   Onko mitään niin pimeää kuin loppukesän tummat illat? Vai pitääkö vain taas tottua pimeään valoisten öitten jälkeen ...

Aamulla, kun aurinko paistoi, mutta pilvien takana.

Katri Valan ihana, voimakas runo, se on juuri niin.

Yöt ovat pimeät ja raskaat.

Hedelmät varisevat, varisevat.

Kuuletko kumahdukset puutarhassa?

Maa soi kuin valtainen rumpu,

hiljaa soi luumunsinisessä yössä.

Hedelmissä palavat kesäpäivät,

omenain kuullossa vaaleat yöt!

Punaiset tomaatit laulavat:

on lihamme aurinko!

Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.

Elovalkeat leimuavat.

Kuuletko kumahdukset puutarhassa?

Maa värisee kuin väkevä rumpu.

Tänä kesänä on ollut paljon haukkoja, onkohan niillä ollut hyvä vuosi - parina päivänä olen nähnyt tuulihaukan, toisella kertaa se (miten lintukirja sanoi) lehytteli paikallaan, pudottautui alemmaksi, lehyytteli, pudottautui alemmaksi, lehyytteli ja sitten iski.  Sitten se lensi saaliineen metsänlaitaan puuhun syömään saalistaan.  

Kultaiset pellot

Kultaiset pellot, joita sateet ja tuuletkaan eivät ole saaneet lakoamaan.

Eino Leinon kaunistakin kauniimpi runo, joka rullaa kielen päällä ja joka lauluna on jotain aivan ylimaallista.  Kiitos siitä.

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysikuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?

Kosk´on mustaa murhe ylpeäin.

Miksi juova päivän laskenehen?

Koska monta nuorta unta näin.

Miksi etäisien vuoten siinto?

Koska sinne oli silmän kiinto.

Miksi vanamoiden valjut lemut?

Koska päättyneet on päivän kemut.

Mutta miksi varjot virran veen?

Kosk´on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär´elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Elämänlankaa

Kesä on lentänyt jo melkein heinäkuun loppuun.  Pellot alkavat muuttua keltaisiksi.

Paras loma on kuulemma sellainen, että "menettää" muistinsa, silloin on pää saanut levätä kunnolla.

Aaro Hellaakosken runo,

Heinäkuu

Kuljin, kuljin kankahilla

kesän kultaisen.

Nukuin metsätaipalilla

alla kuusien.

Pihka tuoksui, kilvan kukki

ruohot, kanervat,

puusta puuhun kutoi lukki

seitit hohtavat.

Luokse tullen, luota mennen

liukuu heinäkuu.

Eilinen lie ollut ennen.

Huomen unohtuu.

Mistä tullen, minne kulki?

- tiesikö itsekkään?

Luonto sylihinsä sulki,

metsä huumas pään.

On tilaa, korkea taivas. tasainen peltoaukea,

mutta on mukavaa, kun maailmalla on rajat.

Perhosen varjo

Tällä viikolla meillä on ollut ilo tavata ketunpoika, joka rapsutti pellonreunassa korvaansa autuaan tietämättömänä melkein vieressä seisovista muukalaisista, erittäin vihainen musta kyy, joka tuntuu erityisesti vihaavan Yukonin valkoista naamaa, (tavattu kaksi kertaa - molemmilla kerroilla se ilmoitti olevansa erittttäin närkästynyt häirinnästä!), pomppivia peuroja ja pyylevä rusakko (isoin koskaan näkemäni).

Kauniit, aaltoilevat pellot metsälaitaan saakka.

Aaro Hellaakosken kaunis runo,

Laulu

Tuulen tuoksua 

poutasäillä,

aallon juoksua

tähkäpäillä,

sävel vaihtuva

ilmojen,

varjo haihtuva

perhosen.

Monta ihmettä 

suvikuussa!

Unen vihmettä

maassa, puussa.

Ole huulien

huoku vain,

laulu tuulien

nauravain.

Pikku siilikin taas tallustelee pihalla, oltiinkin jo huolissamme.

Mollottava aurinko

Nyt on aurinko hellinyt meitä tänä kesänä, eilen kyllä kävi Ukko muistuttamassa, että helteistä joutuu joskus maksamaan.  Elviiraksi on myrsky ristitty.  No, meillä oli sentään vain hetki sadetta ja muutama jyrähdys.

Teiden varsilla tuoksuu nyt mansikka.  

Viljo Kajavan runo,

Apilaniityn valkopäisessä aallokossa

keinuu herneen eksynyt vihreä palkovene -

ruohikkoon

on jäänyt tuore, keltainen pensselinveto

- leinikönterä, -

pääskyset suhahtelevat pesistään.

Yhä korkeammalle

ne vetävät kirkkaan laulunsa ohutta 

                                                                 ketjua!

Tienpientareella kukkii keltainen kurjenmiekka.

Mikä tämä kukka on , kellukka, pullukka .... ????

Hetki toisessa maailmassa

Keskikesänjuhla, mittumaari, juhannus - aurinkoinen, lämmin tänä vuonna.  Mutta jos aikoo taikoja tehdä, oikea päivä on vasta maanantaina.  

Juhannus taitaa saada kaikki hiukan huumaantumaan, ehkä se saa meidät huomaamaan kuinka upea luonto oikeasti on!

Sirkka Seljan runo,

Juhannusyön tihentynyt vihreys

tihentynyt sinisyys

kätkee olentoja

joita emme näe

jotka silti aistimme.

Me uimme seppeleet päässä

metsälammessa

me olemme itsekin

toisesta maailmasta.

Lupiini valtaa koko maailman.  Hetken niin kaunis.

Telkkäemo poikasineen kun oikein tarkkaan katsoo.

Valkoiset juhannusruusut

Meidän lenkkipolkumme alku, Yukon on pikkusillalla, joka on meille niin tärkeä - sen huomasi kun yritti killua kahden (notkuvan) ratapöllin yli toiselle puolelle ojaa pari kesää sitten. Onneksi saimme tämän pikkuisen sillan.

Unto Kupiaisen kaunis runo,

Laulurastas

Metsässä yövyn, en nukkua millään

vois.  Miten tuoksuukaan vanamo!

Yön ylilukkari lehterillään

- laulurastas - on latvassa jo.

Kuulisin nyt, jos neulanen putois,

taivaalla hattara liikahtais.

Jos hämähäkki verkkoa kutois,

kaiun kai se jo liikkeelle sais -.

Nyt!  Näki kaiken hiljenneen

rastas ja viritti säveleen.

Ylitse maailman suuren kehdon

helähti kirkkaana huilusta sen

värisevän metsän ja lammen ja lehdon

puhtaus ihmeellinen.

Maarian kämmekkä metsätien vieressä.  Se on ihmeellisesti säästynyt vaikka puuta on kaadettu ja kuljetettu aivan vierestä.

Kumina kukkii.