Kultaiset pellot, joita sateet ja tuuletkaan eivät ole saaneet lakoamaan.
Eino Leinon kaunistakin kauniimpi runo, joka rullaa kielen päällä ja joka lauluna on jotain aivan ylimaallista. Kiitos siitä.
Nocturne
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysikuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk´on mustaa murhe ylpeäin.
Miksi juova päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuoten siinto?
Koska sinne oli silmän kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Mutta miksi varjot virran veen?
Kosk´on mieli mulla siimekseen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär´elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti