Tänä vuonna kesä on ollut pitkä. Se on vetelehtinyt verkkaisesti, kiireettömänä käännellyt kylkeään eikä malttaisi vieläkään väistyä. Emmekä tietysti pyydä lähtemään. Syksy värjää puita keltaisiksi ja pudottaa lehdet maahan, että muistaisimme, että on jo syyskuu, pian lokakuu astuu kantapäille.
Sumuisen aamun jälkeen aurinko lämmittää mukavasti. Lupiiinit kasvattavat uusia kukkavarsia ja harakankellot ja pietaryrtit kukkivat tienvarsilla.
Katri Valan syksyinen runo, kuka osaisi tämän paremmin sanoa.
Metsä, maa ja taivas
täynnä syksyn epätoivoista ihanuutta.
Ilmassa mullan väsynyt hymy
ja huoùnta.
Taivaalla syysauringon
kylmä kirkkaus.
Tummanvihreissä puissa
loistaa verenkarvaisia läikkiä,
ja maasta vilahtaa
jonkun myöhästyneen kellokukan
arka, sininen katse
kellastuneiden lehtien lomasta.
Mäkien rinteillä helottaa puolukan,
myöhäisen hedelmän
punainen valtimoveri.
Taivas, kesällä kuin maahanlaskeutunut,
on vetäytynyt saavuttamattomiin.
Sen väri on tummentunut
kuin olisi se lempeinä, suvisina öinä
imenyt itseensä myriaadien kukanterien sinen.
Kaikki, kaikki ovat kadonneet
kesän täyteläiset hetket,
kukkivat päivät ja hymyilevät yöt.
Kas, menninkäisen golf-pallo.
- Virkkaan, värkkään verkkoa, sanoi hämähäkki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti